sain kutsut valintakokeisiin. pariin eri pääkaupunkiseudun kouluun. en osaa sanoa vituttaako se vaiko eikö. tämä kaupunki ei ole vituttanut kahteen viikkoon juurikaan, mutta en tiedä onko tämä pysyvää. tuskin. tai sitten on. en tiedä. jaksaisinko minä tosiaan opiskella neljä vuotta alaa, jota joka toinen päivä vihaan ja joka toinen rakastan. lisäksi ko. palkoilla tuskin pääsee rikastumaan paitsi korkeintaan yrittäjänä ja helvetin hyvänä sellaisena. lapsellista, mutta totta; mulle riittäis vaan se, että sais opiskelijakortin ja joka päivä halvalla lämpimän ruoan. sitten tähän voi toki plussata sen, että hakisin toki koko ajan opiskelun ohessa niihin kouluihin, joihin todella haluan ja lopettaisin edellisen samantien kesken, jos pääsisin niihin mihin todella haluan. toisaalta ei ole mitenkään sanottu, että istuisin jossain dramaturgian maisterin opissa yhtenä kolmesta ensi vuonna tai sitä seuraavanakaan, joten kai siinä välissä nyt vois itselleen vaikka jonkun pahvin hommata.
tänään loppui lounasvuorot. meni lomalle pulju. odotin kolmea kuumaa poikaa lounaalle ja kuumin tuli. istui niin, että pystyin ihailemaan. kuplassa pääni yläpuolella oli käynnissä jo kunnon elokuva; se jättää palautelaatikkoon jonkun hothot-palautteen, jossa se sanoo jotain ihanaaaaa joo tai sitten se kirjoittaa pankkikorttikuitin allekirjoitus kohtaan numeronsa tai sitten se vaan tulee ja taivuttaa mut mitä uskomattomimpaan elokuvasuudelmaan tai sitten jotain muuta paskaa. whatever. saattoipa olla hyvinkin mahdollista, että näin kuumimman viimeisen kerran koko poukkaroivan elämäni aikana. sehän tästä toki dramaattista ja oh! niin bridgetjonesmaista tekeekin.
eilen juhlittiin syntymäpäiviä ja tehtiin ruokaa ja vielä parempaa jälkiruokaa.
1 dl vaahtoutuvaa vaniljakastiketta
250 g mascarponea
rouhittua tummaa suklaata
vanilja kovaks vaahdoks ja mascarponen kans sekasin ja sit rakennetaan vaikka lasiin niin, että suklaata, sössöä, suklaata, sössöä, suklaata jne. kaava varmaan tuli niinku selväks? niille , joille ei mennyt vieläkään perille, suosittelen eskimopuikkelia. ota paprut helvettiin ympäriltä äläkä niele tikkua. tai no ehkä ois parempi skippaa vaik koko jälkkäri. sit tietty kaikki vitun hifistelijät voi tunkea tuohon raastettua mitätahansakuorta ja jotain yrttiä tai mitä nyt haluu, vaikka palsternakan pystyyn, jos siltä tuntuu, mut mähän diggaan sen noin. se on myös hyvää, jos mascarponen vaihtaa ricottaan, mut ihan miten vaan. ei meitsi näistä tiiä, kuhan mättään.
tääl on kuuma. kotoo töihin.
*
20080530
20080525
kesä, jona ei tuuletettu asuntoa
siinä minä seisoin ja tuijotin huoletonta kiss-maskiani äitini pienemmän kylpyhuoneen peilistä. pienemmällä tarkoitan sitä, että sinne mahtuu vaivattomasti yksi pehmeällä istuintyynyllä varustettu rottinkituoli ja kaksi syötävän hyvännäköiseksi pumpattua nuubialaisorjaa, jotka puristivat tuoreista mangoista hyvääiltaa-juomaa kylvyn janoittamalle.
pesin kasvoni ja kiss-maskin alta paljastui kaksi silmää, jotka punaisuudellaan lähentelivät jo kahta sianvit.. tai noh, koska tätä lukee kuitenkin myös perheen pienimmät niin sanotaan näin, että ne näyttivät jota kuinkin siltä kuin olisin päivän aikana pajauttanut jalkapallokentällisen verran tavaraa.. tai no sanotaan sittenkin, että juniorijalkapallokentällisen verran, koska on tärkeää kannustaa nuoria urheilemaan. anyway. kyse oli vaan kolmen edellisen päivän tunteiden, tuoksujen ja fyysisen rasituksen aiheuttamasta alkukantaisesta reaktiosta, joka paremmin tunnetaan nimellä hysteerisen naisen, joka ei uskaltanut tappaa ampiaista, itku.
kaikki alkoi torstaina, kun eksyin matkalla terapeutille. siellä ei tapahtunut mitää erikoista. minua on kuitenkin aina hieman huvittanut ne nessupakkaukset tuollaisten paikkojen pöydillä. se on jotenkin vähän.. sitten olikin jo perjantai ja aamuvuoro, jota seurasi suorastaan huumaava yövuoro, ja ei, en tietenkään ottanut päiväunia, koska mielestäni facebookissa istuminen ja ainoan hautajaisiin sopivan ja säädyllisenpituisen mekon hajottaminen tuntui huomattavasti viihdyttävämmältä puuhastelulta. minuuttia yli kahdeksan (2001 sota-aikaan) vitutti hieman paikallisen kauppakeskuksen käytävällä tajutessani, että kaikki kaupat olivat menneet jo kahdeksalta (2000) kiinni. onneksi minulla oli vielä tunti aikaa hakea hautajaisiin sopiva kolttu lähimmästä made in imadethisbybrucelee7yearsold-myymälästä. siis kohti ferraria. puhelin soi:
-missä vitussa sä oot? täällä leviää homma käsiin ja sun vuoros alkoi tasalta.
-jaa.
-että hophop niinku olis jo.
-joo. olen kirjoittanut kalenteriini, juu, juuri siihen nahkaiseen, mukava, kun muistit, että vuoroni alkaisi yhdeksältä. ai ei kiinnosta kalenterini mater
kesäyön valossa kohti kotia. viisi tuntia aikaa nukkua, sitten ostaa mekko, sitten mennä hautajaisiin, sitten mennä töihin, sitten mennä syntymäpäiville ja sitten mennä humalaan. juuri, kun keskustelin tulevan aamun surullisesta tapahtumasta kadunkulmassa työtoverini kanssa, ohi ajoi valtava kärpänen vanhalla miestenpyörällä. seuraava aamu ei enää tuntunutkaan niin vieraalta.
löysin mekon heti ensimmäisestä kaupasta. kapakan kautta kirkkoon. en mennyt arkulle katsomaan ja luulen tietäväni, että se oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä (niitä on muutama) katsellessani muiden henkisiä romahtamisia heidän kävellessään käytävää pitkin ohitseni. tuohukset oli jo kerätty. pihalla vilkutin autolle ja siirryin rinkiin itkemään ja polttamaan tupakkaa muiden kanssa. halattiin monta kertaa. sitten menin tekemään tämän vuoden parhaan aamutilin ja olin kaikkien janoisten sankari.
syntymäpäivät olivat osaltani lyhyet ja väsyneet. kakku oli hyvää, vaikka banaani vetääkin harmaaksi rieskojen välissä. lähdin piakkoin.
kotona tein nallepuuroa lohduttaakseni itseäni siitä, etten osannut ryypätä ja olla virkeä. istuin ja katsoin viisuja sydämeni itkiessä verta mitä upeampien lahjakkuuksien äärellä. ranskan räjäyttäessä potin suljin television, riisuin itseni alastomaksi ja napsautin yövalon päälle. lampun kuvun alta tuli helvetin iso ampiainen. otin muutaman juoksuaskeleen vessaan, istuin pöntölle ja aloitin täysin musertuneen ja väsyneen ihmisraunion raastavan itkun. istuin pöntöllä alasti ja itkin. itkin kuollutta ystävääni, surkeaa viinanhimoani, väsymystäni, yksinäisyyttäni, sitä, ettei minulla ollut puhelinta mukana vessassa, sitä, että minun täytyisi ryhtyä vielä murhaamaan joku ennen kuin pääsisin nukkumaan. rohkaistuin. avasin oven hitaasti ja nappasin eteisestä mukaani ilmaisjakelulehden, jonka käärin rullalle. en nähnyt ampiaista missään. sain sätkyn. menin takaisin vessaan istumaan täysin lyötynä ja näppäilin ainoan numeron, jonka sellaisessa hädässä vain voi. äiti. miten niin et saa mitään selvää puheestani?! kunniiskmäoonyhyyniinvitunkorskväsynytjatäälläonkraahampiainenja
rohkaistuin uudestaan ulos vessasta edelleen puhelimeen niiskuttaen. ja sitten minä näin sen. enkä pystynyt tappamaan. jähmetyin täriseväksi hysteeriseksi itkuraunioksi keskelle huonetta, kunnes puhelimen toisesta päästä kuului:
-pue päälles ja tule vartin päästä siihen pihalle. tullaan hakemaan sut nukkumaan.
kaksitoista tuntia unta tekee ihmeitä päänsisäiselle politiikalle. aamulla menimme perheen kesken nitistämään tuon viattoman luontokappaleen ja voi sitä riemua, jonka avulla sain siivottua, pestyä ikkunoita ja saunottua, kunnes jack bauer palautti minut takaisin perinteisen masentuneeseen tilaan. siinä ohjelmassa on jotain todella pahasti pielessä.
*
pesin kasvoni ja kiss-maskin alta paljastui kaksi silmää, jotka punaisuudellaan lähentelivät jo kahta sianvit.. tai noh, koska tätä lukee kuitenkin myös perheen pienimmät niin sanotaan näin, että ne näyttivät jota kuinkin siltä kuin olisin päivän aikana pajauttanut jalkapallokentällisen verran tavaraa.. tai no sanotaan sittenkin, että juniorijalkapallokentällisen verran, koska on tärkeää kannustaa nuoria urheilemaan. anyway. kyse oli vaan kolmen edellisen päivän tunteiden, tuoksujen ja fyysisen rasituksen aiheuttamasta alkukantaisesta reaktiosta, joka paremmin tunnetaan nimellä hysteerisen naisen, joka ei uskaltanut tappaa ampiaista, itku.
kaikki alkoi torstaina, kun eksyin matkalla terapeutille. siellä ei tapahtunut mitää erikoista. minua on kuitenkin aina hieman huvittanut ne nessupakkaukset tuollaisten paikkojen pöydillä. se on jotenkin vähän.. sitten olikin jo perjantai ja aamuvuoro, jota seurasi suorastaan huumaava yövuoro, ja ei, en tietenkään ottanut päiväunia, koska mielestäni facebookissa istuminen ja ainoan hautajaisiin sopivan ja säädyllisenpituisen mekon hajottaminen tuntui huomattavasti viihdyttävämmältä puuhastelulta. minuuttia yli kahdeksan (2001 sota-aikaan) vitutti hieman paikallisen kauppakeskuksen käytävällä tajutessani, että kaikki kaupat olivat menneet jo kahdeksalta (2000) kiinni. onneksi minulla oli vielä tunti aikaa hakea hautajaisiin sopiva kolttu lähimmästä made in imadethisbybrucelee7yearsold-myymälästä. siis kohti ferraria. puhelin soi:
-missä vitussa sä oot? täällä leviää homma käsiin ja sun vuoros alkoi tasalta.
-jaa.
-että hophop niinku olis jo.
-joo. olen kirjoittanut kalenteriini, juu, juuri siihen nahkaiseen, mukava, kun muistit, että vuoroni alkaisi yhdeksältä. ai ei kiinnosta kalenterini mater
kesäyön valossa kohti kotia. viisi tuntia aikaa nukkua, sitten ostaa mekko, sitten mennä hautajaisiin, sitten mennä töihin, sitten mennä syntymäpäiville ja sitten mennä humalaan. juuri, kun keskustelin tulevan aamun surullisesta tapahtumasta kadunkulmassa työtoverini kanssa, ohi ajoi valtava kärpänen vanhalla miestenpyörällä. seuraava aamu ei enää tuntunutkaan niin vieraalta.
löysin mekon heti ensimmäisestä kaupasta. kapakan kautta kirkkoon. en mennyt arkulle katsomaan ja luulen tietäväni, että se oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä (niitä on muutama) katsellessani muiden henkisiä romahtamisia heidän kävellessään käytävää pitkin ohitseni. tuohukset oli jo kerätty. pihalla vilkutin autolle ja siirryin rinkiin itkemään ja polttamaan tupakkaa muiden kanssa. halattiin monta kertaa. sitten menin tekemään tämän vuoden parhaan aamutilin ja olin kaikkien janoisten sankari.
syntymäpäivät olivat osaltani lyhyet ja väsyneet. kakku oli hyvää, vaikka banaani vetääkin harmaaksi rieskojen välissä. lähdin piakkoin.
kotona tein nallepuuroa lohduttaakseni itseäni siitä, etten osannut ryypätä ja olla virkeä. istuin ja katsoin viisuja sydämeni itkiessä verta mitä upeampien lahjakkuuksien äärellä. ranskan räjäyttäessä potin suljin television, riisuin itseni alastomaksi ja napsautin yövalon päälle. lampun kuvun alta tuli helvetin iso ampiainen. otin muutaman juoksuaskeleen vessaan, istuin pöntölle ja aloitin täysin musertuneen ja väsyneen ihmisraunion raastavan itkun. istuin pöntöllä alasti ja itkin. itkin kuollutta ystävääni, surkeaa viinanhimoani, väsymystäni, yksinäisyyttäni, sitä, ettei minulla ollut puhelinta mukana vessassa, sitä, että minun täytyisi ryhtyä vielä murhaamaan joku ennen kuin pääsisin nukkumaan. rohkaistuin. avasin oven hitaasti ja nappasin eteisestä mukaani ilmaisjakelulehden, jonka käärin rullalle. en nähnyt ampiaista missään. sain sätkyn. menin takaisin vessaan istumaan täysin lyötynä ja näppäilin ainoan numeron, jonka sellaisessa hädässä vain voi. äiti. miten niin et saa mitään selvää puheestani?! kunniiskmäoonyhyyniinvitunkorskväsynytjatäälläonkraahampiainenja
rohkaistuin uudestaan ulos vessasta edelleen puhelimeen niiskuttaen. ja sitten minä näin sen. enkä pystynyt tappamaan. jähmetyin täriseväksi hysteeriseksi itkuraunioksi keskelle huonetta, kunnes puhelimen toisesta päästä kuului:
-pue päälles ja tule vartin päästä siihen pihalle. tullaan hakemaan sut nukkumaan.
kaksitoista tuntia unta tekee ihmeitä päänsisäiselle politiikalle. aamulla menimme perheen kesken nitistämään tuon viattoman luontokappaleen ja voi sitä riemua, jonka avulla sain siivottua, pestyä ikkunoita ja saunottua, kunnes jack bauer palautti minut takaisin perinteisen masentuneeseen tilaan. siinä ohjelmassa on jotain todella pahasti pielessä.
*
20080523
Urpoa odotellessa
ensimmäisen tekstin kirjoittaminen on tuskallista. ei siksi, ettenkö keksisi mitään sanottavaa, vaan siksi, että poltin perseeni eilen solariumissa.
Ana Pernod, runsailla jäillä ja sihauksella colaa. siinä, missä Kaurismäestä tuli akateemikko, tuli minusta kertakouraisulla journalisti. itseasiassa minun ei tarvinnut kuin vain kirjoittaa tämä äärimmäisen chic ammattinimike nimeni perään.
kaikkea hirveän mukavaa on siis luvassa, kuten odottaa saattaa. uudistuksia, uuden ajan tuulahduksia, uuvahduksia, tuudituksia. jotain uutta, jotain vanhaa, suurin osa lainattua tai röyhkeästi varastettua eikä yhtään sinistä. ensimmäiseksi aloitan sarjan, joka kantaa nimeä: "sä vaan et tee näin.." ja siinä näytetään ja kerrotaan esimerkkejä asioista, joita sä vaan et tee.
*
Ana Pernod, runsailla jäillä ja sihauksella colaa. siinä, missä Kaurismäestä tuli akateemikko, tuli minusta kertakouraisulla journalisti. itseasiassa minun ei tarvinnut kuin vain kirjoittaa tämä äärimmäisen chic ammattinimike nimeni perään.
kaikkea hirveän mukavaa on siis luvassa, kuten odottaa saattaa. uudistuksia, uuden ajan tuulahduksia, uuvahduksia, tuudituksia. jotain uutta, jotain vanhaa, suurin osa lainattua tai röyhkeästi varastettua eikä yhtään sinistä. ensimmäiseksi aloitan sarjan, joka kantaa nimeä: "sä vaan et tee näin.." ja siinä näytetään ja kerrotaan esimerkkejä asioista, joita sä vaan et tee.
*
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
