20080611

pitää mutristaa huulia

olen katsonut kolme päivää greyn anatomian toista tuotantokautta. lopetin tänään noin kello kahdeksantoista. katsoin yhdeksän tuntia. eräänä päivänä tuossa katsoin kymmenen tuntia. ja ei, mielestäni elämäni ei valu hukkaan.

en kestä puuhakkaita ihmisiä, jos oma olo ei ole puuhakas. se on harvoin. eikä varsinkaan kotona. en ymmärrä niitä kirjoittamattomia sääntöjä, joiden mukaan pitäisi olla ulkona, jos on kesä tai hyvä ilma tai lämmintä. en ymmärrä miksi minun pitäisi pedata sänky tai tehdä lämmintä ruokaa joka päivä. silti tunnen syyllisyyttä siitä, että makaan kauniilla ilmalla sisällä, hämärässä ja myötäelän olivian kuppaa, georgen yksipuolista rakkautta, inhoan ja olen inhoamatta izzieä, leikin mielessäni, että joskus minä olen cristina ja minulla on oma burke, joka on kamala ja erilainen ja rakastan sitä vaikeasti. harjoittelen itkemistä peilin edessä näyttääkseni yhtä kauniilta kuin meredith itkiessään. miten itkeä kauniisti?

rakastua fiktiivisiin hahmoihin. niin. tuijottaa valmiiksi kirjoitettuja elämiä, kun omassa ei ole sisältöä, vai? näiden päivien ajan minulla on ollut seuraa. tämä maailma on velkaa käsikirjoittajille. niin vitusti. he tekevät työtä, joka on ihan yhtä tärkeää kuin sairaanhoitajien tai jätehuoltolaitoksen panos yhteiskunnalle. he tekevät työtä luodakseen jotain niille, joilla ei ole mitään, niille, jotka haluavat enemmän, niille, jotka tuntevat selittämätöntä kaipausta jotain kohtaan tietämättä itsekään mitä, missä ja milloin. enemmänenemmänenemmän. pitäisi päättää olla tuntematta syyllisyyttä.

tiesin tänään, että hymyilevää ihmistä on helpompi katsoa. miten lähelle pääsee, jos katsoo kaiken eikä käännä katsetta? näkeekö sittenkään? ihminen on lopulta täydessä lihassaankin fiktiivinen. siinä ihan edessä se on, ja sinä et tunne sitä, koska sinä et tunne itseäsi. ihminen on itselleenkin fiktiivinen hahmo. jos faktaa on se, mitä tietää ja tuntee ja mistä on kokemuspohjaa ja tutkimuksia, tieteellisiä vahvistuksia, niin tässä maailmassa on aika vähän faktaa. jos ei tiedä omia reaktioitaan erilaisiin asioihin ja tilanteisiin entuudestaan, ei tunne itseään täysin. silloin on fiktiivinen. miten silloin voisi koskaan ikinä sanoa, että tuntee jonkun muun täysin?

voisiko sanoa niille, joista välittää, että haluan opetella sinut? voisiko kukaan sanoa kauniimmin? voisiko tämä yöllinen paskapuhe ikinä koskaan milloinkaan loppua vai päättäisinkö olla häpeilemättä sitä, että joskus toisinaan ajattelen tällaisia asioita ja koen ne hieman romanttiseksi. en päätä mitään muuta kuin rakastua fiktiivisiin asioihin ja opetella itkemään kauniisti. osaan jo vähän. pitää mutristaa huulia.

2 kommenttia:

Mierolainen kirjoitti...

Mun mielestä Stam1nan Murtumispisteessä on yhdet kauneimmista rivistä mitä ihminen voi toiselle sanoa. Googlella löytää (jos ei nyt juuri sattumoisin muista ulkoa). ;)

Koskas saat tietää pääsykokeiden tuloksista?

Ana Pernod kirjoitti...

heinäkuun puolessa välissä pitäis tulla.